Delfiinejä

Lähtöaamu, matkanjohtaja ( J Jaanu) soitti herätyssoiton seitsemältä niin kuin olin pyytänyt. Tosin olin ollut jo puoli tuntia ylhäällä. Tein viimeiset tarkastukset matkatavaroilleni ja lähdin tekemään sen ainoan asian joka matkasta puuttui, kastautumaan Tyyneen Valtamereen. Jari oli tehnyt sen jo edellisenä päivänä minun ollessa ostoksilla, joten jouduin tekemään sen nyt yksin.

Los Angelesilaiset ovat tottuneet kaikkeen. Kukaan ei katsonut minua mitenkään ihmetellen kun kaatosateessa kävelin uimahousut jalassa pyyhe hartioilla rannalle. Matka sinne oli arvioitua pidempi – taas. Tyyni Valtameri vaikutti nimensä veroiselta katseltaessa hiekkarannan mantereen puolella. Mutta kun sitä lähti lähestymään leveän hiekkarannan halki, alkoi matala jyrinä voimistua. Ranta kaartui siten, etten ollut nähnyt, että siellä löi kunnon vaahtopäät. Vesirajassa aaltojen jyrinä oli jo sitä luokkaa, etten ollut vastaavaa kokenut. Homma näytti arvioitua kinkkisemmältä. David Hasselhoffiakaan ei näkynyt, ellei hän ollut toinen niistä juopoista jotka nukkuivat hengenpelastajan tornissa. Kahlasin varovasti syvemmälle ja aallot kirjaimellisesti kaatuivat päälleni ja olivat pyyhkäistä jalat alta vetäytyessään takaisin mereen. Pulikoin hetken hyvin varovaisesti jalat hiekassa koska en halunnut päätyä ulapalle haiden ruuaksi. Santa Monican ranta ei ole ainakaan näin syksyisin mikään lastenranta. Kahlatessani takaisin käännyin vielä katsomaan merelle ja näin kaksi delfiiniä noin viidenkymmenen metrin päässä rannasta. En ollut uskoa silmiäni. Eikä kameraakaan ollut mukana. Hetken päästä delfiinit kääntyivät takaisin avomerelle….vai olivatko ne kuitenkin haita!

Viikkoa myöhemmin luin kotimaassa, että hait olivat hyökänneet varomattoman syysuimarin kimppuun Santa Barbarassa joka on Santa Monican lähikaupunki. Uimari kuoli.



END OF THE TRAIL
Takana 5500 kilometriä.

 

Homer on my mind

Olin illalla mietiskellyt, että oli pakko päästä Universalille uudestaan. Oli jo pikkaisen kotia ikävä ja tuliaiset oli joka tapauksessa osittain hankkimatta. Parempaa paikkaa siihen ei voinut olla kuin Kwik-E-Mart. Pikku palaverin jälkeen kävi ilmi, ettei se poltellut muita ihan niin paljon. Lisäksi autolle olisi heilläkin käyttöä joten piti keksiä joku kompromissi. Hotellin respa neuvoi ”käytä julkisia, yksi bussi ja metro”. Julkisia LA:ssa? Eihän täällä niitä ole? Ei ainakaan metroa? No kyllä on ja metrokin löytyy ja lisäksi niitä oli helppo käyttää. Bussi lähti ihan hotellin kulmalta. Sillä tosin sai körötellä ihan sikapitkään. Vaihtopaikka tuli vasta viidenkymmenen minuutin kulutta ja bussi ei edes lähtenyt siltä kadulta pois jossa hyppäsin kyytiin! Viisikymmentä minuuttia yhtä katua ainakin kolmen kaupungin halki (Santa Monica, Hollywood, LA). Se ajoi myös suoraan Rodeo Driven ohi jonne olimme ostaneet pari päivää aikaisemmin kalliit bussiliput. Nyt sinne olisi päässyt 1,5 dollarilla! Vaihto metroon oli kivuton ja kätevä. Uusi 1,5 dollaria ja oltiin taas Universalilla. Mieli olisi tehnyt mennä edellisenä päivänä missatulle studiokierrokselle. Mutta otin järjen käteen. Nyt kun oli rauhassa mahdollisuus hoitaa tuliaiset, oli se tehtävä. Kiertelin aikani ja ostin jälleen säkillisen tekstiilejä. Hinnat olivat hyvin järkeviä ja kaikesta sai vielä reippaasti discounttia kun kysyi. Sesonki oli ohi ja säät huonot jo kolmatta päivää. Minun lisäkseni ei muita tukkuostajia näkynyt.

Tätä kautta tullaa kun on oikeasti asiaa.

Jälleen kauppakadulla.

Takaisin paluu kaikkien kassien kanssa oli sitten pikkuisen työläämpää. Lisäksi vedin yhden hudin eli hyppäsin vahingossa väärään bussiin joka ei ajanut Santa Monicaan asti vaan jäi LA downtowniin. No tulihan sekin nähtyä ja avuliaiden bussikuskien ja yhden sivullisen opastamana löysin oikealle pysäkille johon Santa Monicaan asti ajava bussi saapui pian.

LA downtown.

Postivaunuyrittäjä voimissaan.

Kaverit olivat minun matkustellessa pakkailleet jouskareitaan hervottomaan pahvilaatikkoon ja hoidelleet muitakin lähtöön liittyviä juoksevia asioita. Minulla oli vielä edessä matkustamisen tuskallisin vaihe eli kaiken survominen matkalaukkuun. Olin Gallupista ostanut hienon perunasäkin (1 dollari+tax) johon pakkasin ostamiani vaatteita ja suojasin sen parilla hotellista saamallani jätesäkillä. Mutta silti matkalaukun päällä sai istua ennen kuin sen sai kiinni. Mutta sain kuin sainkin kaikki sopimaan kahteen ruumaan menevään kapsäkkiin ja pariin käsimatkatavaraan. Olin valmis kotiin lähtöön – monessakin mielessä.

LA:ssa ei törmää pelkästään kummallisiin ihmisiin.

Pitihän tämäkin sitten kuvata.

Simpson family

Koska Hollywoodissa oli kaikilla ollut niin kivaa, päätimme jatkaa huvittelua oikein tosissaan. Vuorossa olisi tänään jo alun alkaenkin matkakohteeksi valittu Universal-studiot. Teimme kuitenkin pikku mutkan ja haimme Placencian kaupungista (joka kuuluu kiinteästi Los Angelesiin kaupunkialueeseen) Kallen tyttären Hillan joka opiskelee läheisessä Fullertonin yliopistossa. Matka näytti jälleen paperilla ihan lyhyeltä, mutta pikiteitä pitkin sai taas ajaa kuin matkalla Saariselälle. Placencia osoittautui päällisin puolin ääri keskiluokkaiseksi lähiöksi jota ei omaksi kaupungiksi erottanut muuta kuin tienvarren tervetuloa kyltistä. Erittäin mielenkiintoisena detaljina näimme pois lähtiessämme toimivan öljypumpun – talon takapihalla!! Oma öljylähde takapihalla! Se kummasti helpottaisi monia asioita jos takapihalla olisi öljylähde. Tilanne tuli valitettavasti niin äkkiä etten saanut kunnollista kuvaa räpättyä liikkuvasta autosta.

Aamulla valkeni todella hyvä huvipuistosää.
Yksikään viettämämme päivä LA:ssa ei ollut varsinaisesti aurinkoinen.

Valitettavan huono kuva. Heti puun rungon jälkeen oikealla lehvästön alapuolella
näkyy öljypumppu. Jollain on takapihallaan öljylähde.

Universalin-studiot yllätti laajuudellaan ohjelmallaan. Kyseessä ei todellakaan ollut pelkkä studioon tutustumiskierros vaan se oli Linnanmäen kokoinen huvittelukeskus. Tulimme sinne valitettavasti vasta iltapäivällä ja puoli päivää ei sille kohteelle riitä missään tapauksessa. Vaikka nyt ei edes ollut jonoja, johtuen huonosta säästä, missasimme päivän viimeisen varsinaisen studiokierroksen. Emme vain olleet ajoissa paikalla. Se olisi ollut ikään kuin must ja oikeasti odotettu, mutta tässä kävi nyt näin. Jotain jäi ensikertaankin. Kaikkea muutakin katsottavaa oli sitten ihan hirveästi. Terminator-show oli valtavan hyvä. Siinä oli yhdistetty; vanhaa leffaa, 3D:tä, savua, räjähdyksiä, vesiroiskeita. täriseviä penkkejä ja loistavaa näyttelijätyötä – siis oikeiden näyttelijöiden live-esitystä. Ihan parhaimpia näkemiäni ”leffaesityksiä”. Myös ”kauhujen” talo oli loistava koska kauhujuttujen ja kumiukkojen seassa oli myös oikeita näyttelijöitä. Kaikkea muutakin ihan mahtavaa oli vaikka kuinka paljon kuten: Jurasic Park ajelu ja Muumio kierros. Mutta joka paikassa ei silti ehditty käymään vaikka aikaa oli ”säästössä” studiokierroksen verran. Puisto meni kuudelta kiinni ja Hillan olisi itse asiassa pitänyt lähteä jo aikaisemmin ehtiäkseen yliopiston iltahukiin. Onneksi kaikessa kiireessä maltoimme kuitenkin vielä käydä lopuksi Simpson ajelulla joka on hauskin ”vuoristorata”, jossa olen koskaan ollut. Mutta sitten puisto olikin menossa jo kiinni. Tuliaisetkin jäivät ajanpuutteessa ostamatta. Studiolla olisi ollut hirmuisesti kaikkea hauskaa perheen pienimmille ja vähän isommillekin. Siellä siis oli iso kauppakatu ravintoloineen kaikkineen. Ehdin vain vilkaista Kwik-E-Martin valikoimaa kun piti jo lähteä. Homma jäi kaivelemaan.

Ei paras sää seinäkiipeilyyn. Universalin kauppakatu.

Universalin logo metallista väännettynä.

Itse huvipuistoalueen sisääntuloportti.

Tapasi muutaman tutun puistossa.

Tätäkin pääsi kuvaamaan sähköaitojen eristämässä puistossa.

Studion kaupunkikulissit siintävät kaukana.

Jälleen tutun oloinen kauppa.

Jäljet kivessä

Seuraava päivä koitti vielä sameampana kuin edellinen. Olimme ajatelleet viettää aamupäivän beachilla, nyt kun Santa Monicassa ollaan. Mutta sään kehnous pääsi yllättämään. Lisäksi olimme pohjustaneet rantapäivää edellisenä iltana niin huolellisesti, että kaikki aktiviteetit tuntuivat jotenkin työläiltä. Otimme tuumaustauon ja menimme aamiaiselle Jinkys nimiseen paikkaan josta sai mainioita aamiaisia. Hyvä ruoka, parempi mieli. Matkalla takaisin hotelliin päätimme extempore matkan varrella olevasta kiertoajeluyrittäjän konttorista löytyisikö mitään Hollywoodista iltapäiväksi. No löytyihän sitä. Varasimme todellisen turistipaketin, bussikierroksen Hollywoodiin. Tuosta tylsempää on vaikea keksiä, mutta se sopi meille sen päivän mielialaan. Paitsi Kallelle joka oli jo  aikaisin aamulla lähtenyt katsomaan paikallista venesatamaa mutta matkalla oli tullut pieniä tietoliikenneongelmia. Niinpä hän päätti viettää koko päivän riidellen armenialaisten taksikuskien kanssa kännykän omistusoikeudesta. Homma kävi kuin Elisan konttorilla. Koko päivä tupsaantuu ja kaikilla jää paha mieli.

Aamiainen kuin taideteos - Jinkys.

Bussiretki käynnistyi mukavasti. Italialaisittain murtaen, englantia puhuva nuori mies piti vauhtia yllä ja syytä olikin. ”Ihan vieressä” oleva Hollywood oli jälleen kerran oikein kunnon ajomatkan päässä. Näihin välimatkoihin ei tahdo tottua millään. Ensin meidän ajelutettiin katsomaan Hollywood kirjaimia vuoren seinässä ja osoitettiin myös Beverly Hills:istä Ice-T:n ja Alan Sandlerin talo. Sitten tukka putkella katsomaan tähtiä kadussa jossa ehdin kuvata muutaman vähäisemmän ennen kuin Jyrki löysi John Waynen ruudun. Johnilla ei ollut tähteä vaan hän oli kunniapaikalla Kiinalaisen teatterin edessä ja hänen laatassaan oli buutsien- ja oikean käden nyrkin jälki. Sovitin omaa nyrkkiäni Johnin jälkeen ja se sopi täydellisesti hänen nyrkkivalokseensa. Vietimme hetken hiljaisuuden suuren cowboyn muistolle ennen kuin oli taas rynnättävä bussille. Nämä seuramatkat ovat kyllä tosi rasittavia. Bussi kiidätti meidät Rodeo Drivelle jossa oli kaikkea kivaa – jos olet sikarikas ja kuuluisa. Jopa laukkukaupassa oli aseistettu vartija. Karjanajossa pölyyntynyttä cowboy-joukkoa ei kyseisellä kadulla kaivattu ja mekin todettiin viidessä minuutissa. ettei tämä ole meille. Opas oli kertonut, että kadun toisessa päässä oli miesten muotikauppa johon on varattava aika etukäteen, siis niin kuin hammaslääkärille! Tämä myyntiaika, kun sen on varannut, maksaa 1500 dollaria! Sen päälle tulee tietysti vielä ostokset. Kun on maksanut noin paljon pelkästään myyjän kanssa juttelusta ei varmaan kannata jättää ostamatta jotain!? Emme viitsineet mennä härnäämään paskantärkeää kauppiasta vaan kaivelimme nenää ja odottelimme, että kello käy bussin lähtöön. Lopuksi opas vielä ajelutti meitä kuuluisien talojen ohi kuten Phil Collinsin lukaalin jonka piha on kolmen normaalitontin kokoinen. Hänen asuntonsa oli vielä sillä puolella jossa asuntojen hinnat lähtee 25 miljoonasta dollarista ylöspäin. Etelä Beverly Hills:issä, kadun toisella puolella hinnat lähtevät siitä alaspäin pudoten aina 5 miljoonaan dollariin. Donna Summerin talo oli muuten sillä halvemmalla puolella.  Matka jatkui ja meitä kierrätettiin kaikenlaisten kummallisuuksien ohitse, kuten: muodikas tatuoitsija jolle on kahden vuoden jono, loistohotelli jossa Belushi kuoli, hotelli jossa rock tähdillä on tapana tulla rikkomaan paikkoja (siis oikeasti!), Whiskey O’ Go Go -klubin jossa esim kuuluisa 69 Eyes on esiintynyt, jonkun toisen clubin jossa Guns And Roses on ”aloittanut” uransa ja lukuisasti kaikenlaisten paskantärkeiden ihmisten taloja.

LA downtown sumussa.

Hollywood kirjaimet sumussa.



Tupakointi ei pelkästään vaaranna terveyttäsi vaan myöskin lompakkosi.



Kuuluisia ihmisiä - Beverly Hills.

Tähtiä.

Todellisia tähtiä!

Kiinalainen teatteri ja taukoamaton turistiryysis.

Kuuluisuuksia kadulla - Avatar otukset!

The Duke.

Turha katu.

Turha kauppa oli siellä mitä hyvänsä.

Kierroksen jälkeen Kallekin saatiin kiinni, puhelimella ja me mentiin suunnittelemaan seuraavaa päivää. Nyt kyllä otettiin se vähän kevyemmin vaikka löytyikin erinomainen englantilainen pubi. Siellä näytettiin oikeaa jalkapalloa televisiosta eikä sitä Amerikan keksintöä.

Kalifornia Uber Alles

Maisemat muuttuivat jälleen kun laskeuduimme kohti Los Angelesia. Tällä kertaa ei vaihtunut niinkään luonto vaan ihmisen tekemä miljöö. Autot ja talot olivat jotenkin ”eurooppalaisempia” ja tiet muuttuivat monikaistaisemmiksi kuin mitkään tähänastiset.  Ajoimme suoraan maaliimme joka ei itse asiassa ollut Los Angeles vaan Santa Monica, joka on itsenäinen kaupunki Los Angelesin alueella ja johon Route 66 päättyy. Kävimme välittömästi katsomassa merta jota ei ollut nähty vähään aikaan. Tyyni Valtameri vaikutti autiolta ja nimensä mukaisesti tyyneltä. Ulapalla ei näkynyt kuin pari venettä ja muutoin oli täysin aukeaa siihen asti kun pystyi näkemään nousevalta sumulta. Ilma oli kylmentynyt. Death Valleyssä oli ollut yli 40 astetta ja Los Angelesissa lämpötila oli pudonnut pariin kymmeneen. ”Kylmästä” säästä huolimatta halusimme käppäillä rannalla. Siellä meitä vastaan tuli silmiinpistävä määrä kaikenlaisia hiippareita ja avohoitopotilaita. Myöhemmin kuulimme, että Kaliforniassa on laki joka estää viranomaisia hätistelemästä irtolaisia. Heillä on siis lain suoma oikeus asustaa kaupungin puistoissa ja rannoilla. Osalla heistä vaikutti olevan todellisuuden hallinnan kanssa vakavia ongelmia. Vastaan tuli mies joka pää kääntyneenä sivulle puhui vierellään olevalle mielikuvituskaverille. Samaan aikaan kymmenen metrin päässä oli pari siististi pukeutunutta miestä jotka näpelöivät läppäreitään rannan penkeillä. Toiset puhuivat vierellään kävelevälle mielikuvituskaverille ja toiset kirjoittelivat mielikuvituskavereille Facebookissa! Immateriaalisia ihmissuhteita kaikissa sosiaaliluokissa! Irtolaisia ja erilaisia päihdeongelmaisia oli ollut jo Las Vegasissa mutta Los Angelesissa (tai siis Santa Monicassa) heidän määränsä oli silmiinpistävä ja näitä itsekseenpuhujiakin tuli päivän mittaan useita vastaan. Hiippareiden lisäksi kaduilla näkyi suuret määrät lenkkeilijöitä sekä miehiä ja naisia joogamatot kainalossa. Sellaisia ei näkynyt Texasissa. Itse kaupunki vaikutti siistiltä, matalasti rakennetulta siltä murto-osalta johon ehdittiin tutustua ja ranta oli hieno. Se oli iso ja pitkä. Mutta siellä ei ollut samaan tapaan ravintola- ym. muita turistipalveluja keskitettynä rantakadulle niin kuin Välimerellä. Se oli ikään kuin suurkaupunkimainen ranta. Ihmiset tulivat autoilla lainelautoineen ja palvelut oli kaupungissa normaaleilla paikoillaan. Mitään markkinakoju, kahvila, basaari, baaririvistöä hiekkarannan kupeessa ei ollut.

Oikea ranta löytyi välittömästi.

Paljon kuvattu rantalaiturin huvipuisto. Route 66 päättyy rantalaituriin.

Laiturilla oli tutun oloinen kauppa!?

Santa Monica beach.

Rantakatu.

Palmuja ja Eucaleptus puita on joka puolella.

Laulun arvoinen katu.

Kävelykadulla oli ilveilijöitä joka lähtöön.

Ja laulajia joista osa oli tosi hyviä.

Tutustumiskierroksen jälkeen otimme huoneet rannan lähellä olevasta hotellista ja menimme suunnittelemaan huomista iltapalan yhteydessä. Olimme jo päivällä haukanneet päiväpalaksi japanilaista ruokaa Sapporo oluen kanssa ja se oli ollut erinomaista. Nyt jatkoimme Akselivaltojen kulinaarista kierrosta italialaisella ravintolalla joka oli aivan erinomainen. En nyt ihan heti muista syöneeni parempaa parmankinkku pitsaa missään. Lisäksi heiltä löytyi grappaa vaikka he eivät osanneetkaan tehdä Cafe Correctoa ilman ohjeita. Tästä alkoi huolellinen seuraavan päivän suunnittelu.

Helvetin esikartano

Lähtö Las Vegasista oli Mike Torellomainen. Yöllä oli satanut joten saimme ajaa märkiä katuja pitkin pois. Suuntana oli California, mutta sinne oli tarkoitus ajaa Death Valleyn kautta. Se kun oli ihan tien vieressä – niinpä niin. Siitä, mistä mielestämme piti Death Valleyn alkaa, oli Shosshonen tuppukylä. Siellä neuvottiin, että olisi vielä puolentoista tunnin ajo ennen itse laaksoa. Lisäksi suunta oli suht’ tarkkaan päinvastainen kuin lopullinen tavoitteemme. Pienen tuumaustauon jälkeen päätettiin jatkaa koska oli tänne asti tultu. Täytimme leilimme, tällä kertaa vedellä ja auton tankin bensalla. Lisäksi ostin kuivattua lihaa joka on oiva energialähde autiomaan ylityksissä.

Sateinen aamu Vegasissa kuvattuna hotellin ikkunan läpi.

Death Valley on nimensä veroinen. Niin kuumaa ja kuivaa en ole nähnyt kuin Negevin autiomaassa Israelissa. Oli siis ihan helvetin kuuma vaikka ollaan lokakuussa. Jopa sitkeimmät itäsuomalaiset vaihtoivat shortseihin. Lisäksi alue on iso! Kuivaa hiekkaa ja kiviä riittää maili mailin jälkeen. Maisemat olivat kuin kuusta paitsi, että oli kuumempaa ja oli ilmaa jota hengittää. Välillä oli scenic view jossa pääsi ihmettelemään tarkemmin kallioita. Reitille osui myös oikeita dyynejä ja järven pohjaa. Muutama pieni tuppukyläkin ohitettiin joka ainakin minulle oli yllätys. En tiennyt, että Death Valleyssä asutaan! Merenpinnan alapuolella käytiin reippaasti jonka jälkeen alkoi pitkä kipuaminen aina vaan ylemmäs. Mikä tulee ylös, menee myös alas. Joten suht’ huimat ja jarruja kuumentavat alamäet oli seuraavaksi vuorossa. Suburban ei paljoa moottorilla jarruttele joten polkimella sai seisoa.

Death Valleyssa ei ole oikein mitään....

Ei juuri mitään...

Välillä vähän kallioita.

Sitten taas ei oikein mitään.



Tutkijoita kuun pinnalla isolla kuukulkijalla.



Death Valleyn jälkeen alkoi siirtymätaival kohti Los Angelesia ja se oli pitkä ja vielä tylsempi tie kuin Death Valley. Vaikka oltiin Californiassa, ei asutusta juuri näkynyt. Vastaan tuli pitkiä autiomaasuoria toinen toisensa jälkeen. Ainoa vaihtelu oli myrskyrintama jonka lähestymistä seurasimme jännityksellä. Mustana, salamoivana seinämänä se seurasi meitä mutta ei saanut kokonaan kiinni. Mojaven tuppukylän kohdalla ei jaksettu enää. Jyrki oli ajanut yli 600 kilometriä ja se oli niin paljon, että takapenkilläkin väsytti. Syötiin extra täyttävät pizzat Mojavessa ja otettiin kylän Best Westernistä huoneet. Heillä ei ollut kahta kahden hengen huoneita joten saimme tarjouksella yhden hengen huoneet joka jampalle. Ansaittua luxusta! Kenenkään ei tarvinnut tänä yönä kärsiä toisen kuorsauksesta. Minun huoneeni numero oli sama kuin Aku Ankan rekisterikilvessä. Se tuntuikin sopivalta näin lähestyttäessä maailman viihdekeskusta ja Aku Ankan kotia.

Loppumatkan ainoa piristys.

Osavaltioon sopiva huoneennumero.

Viva Las Vegas

Tänään minulla oli pokeripäivä. Tiesin että Las Vegasissa piti koko ajan majaa useat lännen parhaista pelaajista. Mutta se ei huolettanut minua. Kyllä nekin lyijyä tottelee! Otimme alkupäivän kevyesti käyskennellen pitkin Strippiä. Ihmisiä oli liikkeellä runsaasti. Las Vegasin 40 miljoonaa kävijää vuodessa todellakin näkyy. Sinänsä kaupungilla ei ollut muuta tekemistä kuin tuhlata rahaa tai katsoa kun toiset tuhlaa. Meitä ei oikein shoppaaminen sytyttänyt eikä norkoiluakaan viitsinyt loputtomiin jatkaa joten vetäydyimme hotellille lepäämään. Siellä aloitin valmistautumisen peliin vaikka ensin meillä olisikin edessä David Copperfield Show. Pikku levon jälkeen kävin uima-altaalla, jonka jälkeen oli vuorossa paidan silittäminen. Olen korttipeleihin omaksunut Pentti Matikainen valmistautumisen. Eli keskittymisen paitaa silittämällä.. Fööniä en käytä.

Tuleva pokeriareenani Bellagio päivänvalossa. Etualalla olevassa altaassa on kuuluisa tanssiva suihkulähde.

Bellagiosta johti vaatimaton käytävä kadulle.

Cesarín palatsikompleksi tai oikeastaan pieni osa sitä.

Cesarin palatsin pylväsaula.

Ei tienyt aikanaan Marcus Aurelius mihin päätyisi.

Ja tuskin tämäkään parkkipaikanvahti.

Kyllä, Eiffel-torni on Las Vegasissa.

MGM Grand, jossa Copperfield esiintyi, oli monta numeroa prameampi hotelli kuin meidän. Mutta periaate oli sama eli pohjakerros oli yhtä isoa pelisalia jossa suurin osa tilasta meni peliautomaateille. Kaikkialla kiilteli metallia ja ”marmoria” ja joka puolella kilisi ja kolisi. Itse Show oli uskomaton. Vaikka en ollut alkuun sen kummemmin innostunut tv:stä tutusta Copperfieldistä, oli pakko muuttaa mieltä. Show oli kertakaikkisen mainio ja meni eteenpäin todella tyylillä. Copperfieldin välitön ja hyvin lähellä yleisöä oleva esiintymistapa oli jotain muuta miltä se tv:stä oli näyttänyt. Yleisö ”pääsi” vähän väliä osallistumaan hänen temppuihinsa. Arpa osui useisiin kymmeniin ihmisiin yhden esityksen aikana. Meihin ei onneksi kehenkään. Ei ollut väliä osasiko avustaja englantia. Copperfield luisteli joka kohdan läpi maailmanluokan esiintyjän charmilla.

Illan tähti.

 

Copperfieldin esityksen jälkeen oli vuorossa jälleen ryhmämme hajaantumien. Muut jatkoivat kaupunkiin tutustumista ja minä puolestani siirryin Bellagioon joka on yksi suurista prameista hotellikasinoista. Siellä on myös maailmalla hyvin tunnettu pokerihuone. Pelattaessani rahapelejä mietin aina etukäteen, paljonko minulla on rahaa satulalaukussa ja kuinka paljon siitä pystyn häviämään. Sillä mielellä ei kannata lähteä peliin, että nyt tienataa ja näytetään muille! Se voi aiheuttaa ylilyöntejä joita sitten saa katua pitkään. Varasin summan joka on suhteessa ansiotasooni ja päätin, että siinä pysytään paitsi jos kuivun ensimmäisessä jaossa (niinkin on joskus päässyt käymään) jolloin ottaisin vielä yhden ekstrapanoksen käyttöön. Bellagion pokerihuone on iso ja hieno ja se oli lähes täysi. Jäin jonoon odottamaan uuden pöydän avaamista. Siis pikkupöydän. Pöytien panoskoko vaihteli cowboyn ansiotasosta karjankasvattaja pöytiin. Pöytään päästyäni totesin pienen alkujännityksen jälkeen, ettei peli tietenkään poikennut mitenkään Helsingin Casinon pelistä paitsi, että tarjoilu pöytiin oli ilmaista (+tipit). Rahapeleissä kun juominen harvoin karkaa käsistä. Minäkin otin vain kahvin ja pullon vettä. Pystyin pelaamaan alku buy-inn:illä kolme tuntia, jota itse pidän jo saavutuksena. Voitin kolme lyömääni all-inn:iä. Viimeisessä pelissäni flopin isoin kortti oli ässä ja muut pieniä. Nokitin matkalla muutamaan kertaan ja mukana oli enää yksi aasialainen, jolla oli puheet. Hän laittoi muutaman kymmenen dollaria nokkiin. Katsoin hänen ilmeettömiä kasvojaan, mietin Pearl Harbouria ja laitoin all-inn:in Ei kolmea ilman neljättä. Mutta se olikin, ei kahta ilman kolmatta. Edelleenkin täysin ilmeetömänä pysyvä aasialainen näytti pohjan nelosparinsa joka täydentyi pöydästä kolmeksi neloseksi. Se ässäparistani. Toivotin herroille hyvää yötä ja poistuin Bellagiosta. Kotihotellin edessä meinasi taksikuski vielä tulla penkin yli kun yritin antaa liian vähän tippiä. Annoin puuvillapeltojen miehelle dollarin lisää. Tämä kaupunki ei tunne armoa häviäjille. Avatessani ”kotihotellin” oven vastaan löi helvetillinen diskonjytke ja hedelmäpelien kilinä. Tästä paikasta on pakko päästä pois.

Bellagio hetkeä ennen pokeripeliäni. Etualalla tanssiva suihkulähde toiminnassa.

Viva Las Vegas by Elvis.