Kullanhuuhdontaa

Satuin kuulemaan edellisenä iltana hotellin baarissa kahden naapuripöydän mainarin keskustelusta pätkiä. He puhuivat hiljaisella äänellä, että Coloradojoessa olisi vielä löytämätöntä kultaa. Koska seuraava kohteemme olisi Las Vegas kultaa todella tarvittaisiin. Päätin erota tovereistani tämän päivän ohjelmassa. He ottivat helikopterikierroksen kanjoniin, mutta minä puolestani kaivoin matkalaukusta vaskoolini. Ainoa ongelma oli, että kanjonin pohjalle oli pitkä ja vaativa matka ja minulla oli jalka kipeä. Olin satuttanut jo koti Suomessa vasemman jalan toiseksi pienimmän varpaan ja se oli nyt matkan aikana tulehtunut kunnolla. Tässä ajassa sitä ei saanut kuntoon kuin yhdellä keinolla. Purkasin yhden revolverin patruunan ja ripottelin ruutia haavaan. Sen jälkeen purin hampailla irrottamaani housujen vyötä ja tuikkasin ruudin tuleen. Kerran se vaan kirpaisee! Ompelin vielä nahasta tupen jolla laitoin toisiksi pienimmän varpaan yhteen viereisen isomman kanssa. Kokeilin astua jalalle ja totesin, että askeleeni oli ehkä kymmenyksen hitaampi kuin ennen. Mutta olin vielä riittävän nopea useimmille kävelijöille.

Ajoin aamulla Yaki Pointille josta lähtisi South Kaibai Trail alas aina kanjonin pohjalle. Siellä pääsisi siltaa pitkin Colorado joen yli jossa polku jatkuu pohjoista puolta ylös! Eli mahdollisuuksia pitkään vaellukseen todellakin oli. Kanjonin pohjalla on ranchi josta voi varata majoituksia yöksi. Matkan varrella varoitettiin opastein moneen kertaan, että on mahdotonta yhden päivän aikana kävellä alas pohjalle ja takaisin. Yöpyminen on täten pakollista jos haluaa nähdä kanjonin alhaalta päin. Luvan kanssa kanjonin pohjalla voi yöpyä myös teltassa. Autoa ei saanut Kaibai Trailin läheisyyteen millään keinolla joten sain vielä mukavan mailin lämmittelykävelyn ennen polkua.

Luvassa oli pitkä matka.

Tosin alku näytti helpolta.

Lähtöaikani oli 9.30 mutta vastaantulevaa liikennettä oli jo kovasti. Iso osa oli turisteja eri puolilta maailmaa. Varsinkin aasialaisia ja saksalaisia oli runsaasti. Trimmatun oloisia arjalaisia loikki koko ajan vastaan. He olivat käyneet vetäisemässä 50 etunojaa kanjonin pohjalla ja kiiruhtivat nyt hotelliin aamiaiselle. Koska olin lähtenyt liikkeelle suht’ myöhään, pääsin kävelemään keskipäivän aikaan eli kävellessä ei tulisi kylmä. Auringon noustessa ylemmäs kulkijoiden määrä väheni selvästi. Minulla oli mukana vettä kolme litraa joka ei ollut mitenkään yliampuvaa. Evääksi olin ostanut yhden täytetyn sämpylän joka oli aika huono valinta. Muutama hedelmä olisi ollut parempi.

Polku oli paikoitellen sangen mutkikas.

Maisemat olivat välillä hurjia ja välillä henkeäsalpaavia.



Muulikuskit ovat täällä kingejä...toista se on karjanajossa.



Ja siinähän sellainen tulee.

Tuon näköiset ei kestä rasitusta. Kyltti polun ainoan vessan ovessa.

Pääosin oli hyvin kuivaa.

Alaspäin meno oli suht’ kivutonta ja fantastiset maisemat yllyttivät koko ajan menemään pidemmälle katsomaan mitä seuraavan mutkan takana näkyy. Pidin takaraivossa koko ajan, että sama matka on myös kavuttava takaisin enkä missään tapauksessa halunnut tulla raahatuksi ylös maaten poikittain muulin selässä. Jokaiselle vastaantulijalle sanottiin: hai, hello tai good morning ja useiden kanssa syntyi pikku keskusteluakin. Henkeä salpaavat maisemat ja kaikille yhtäläinen fyysinen rasitus yhdistivät. Liityin hetkeksi vaeltamaan iloisten Costa Ricalaisten ryhmään ja jatkoin heidän kanssaan Skeleton Pointtiin joten minulle tuli 6 mailin (9,7 km) lenkki. Puolet siis kävellään alamäkeen ja täsmälleen saman verran ylämäkeen. Korkeuseroa oli 622 metriä. Skeleton Pointin kohdalla oli kunto vielä hyvä ja kevyt. Mutta matkaa pohjalle oli vielä ainakin toinen mokoma. Otin järjen käteen ja käännyin takaisin. Meno hyytyikin saman tien. Etenin lyhyitä pätkiä ottaen taukoja kaikissa mahdollisissa varjopaikoissa. Ne vaan alkoivat olla kortilla auringon porottaessa suoraa ylhäältä päin.  Viiden ja puolen tunnin kävelyn jälkeen tulin takaisin lähtöpisteeseen. Olin pitänyt pappavauhtia mutta sellainenhan olen. Huipulla odotti sitten vielä se pikku kävely autolle. Mutta se ei tuntunut enää missään koska oltiin tasaisella. Vaelluskokemus oli fantastinen. Voin suositella kaikille kunhan muistaa mennä omien voimiensa mukaan, varata paljon vettä ja suojata itsensä kunnolla auringolta. Itse laitoin lähtiessä 30 suojakertoimista kärrynrasvaa ja kääntöpaikalla 15 suojakertoimista vielä lisäkerroksen. Mutta enpähän palannut. Merkillepantavaa näissä Amerikan kohteissa on siisteys. Koko 3 mailin polulla ei ollut yhtään roskakoria. Mutta silti roskia ei ollut yhtään. Siis ei yhtään. Ihmiset vievät roskat mukanaan pois! Kaikki muutkin kohteet jossa olemme käyneet, ovat olleet erittäin siistejä.

Vain latinot pärjäävät keskipäivän helteessä Skeleton Pointilla.
Allekirjoittaneen seurassa Costa Rican iloiset vaeltajat.

Tämän lähemmäs en päässyt mutaista Colorado jokea.

Takaisin olisi vielä jaksettava!

Edellinen kuva on otettu keskellä näkyvän möhkylän takaa!

Hotellilla oli iloinen yllätys. Kaverit olivat löytäneet saunan ja kävin heittämässä lenkkilöylyt. Ranskalainen turisti kävi saunan ovella ihmettelemässä kun paiskoin vettä roskakorilla kiukaalle. Jyrki oli inspiroinut sen kiulun ja kauhan puutteessa. Loppupäivä menikin sitten toipuessa ja Las Vegasin hotellia varatessa.

Älkää ostako autoa joka on ollut vuokraamokäytössä!

Aamulla lähtö intiaani hotellista oli se normaali. Eli ihan hirveällä kiireellä. En ehtinyt edes sängystä ylös kun Jari jo raahasi matkalaukkuaan autoon. Pirun aamuvirkut! Auringonvalo paljasti, että vuokraamo automme oli karmean näköinen. Monument Valley:n hiekka oli kuorruttanut jo muutenkin runtua saaneen auton niin, että se oli kuin El Almein taistelun jäljiltä. Ei todellakaan kannata ostaa käytettyä autoa jos se on ollut vuokraamokäytössä. Vaikka kilometrejä ei olisikaan paljon on niillä kaiken maailman apinat ajelleet pitkin hiekkakuoppia. Tsekkasimme itsemme ulos emmekä ostaneet alkuperäiskansalta edes aamukahvia. Keula kohti valkonaamojen maata ja lähintä canttiinia. Nälkäisten kulkijoiden hermot pettivät kuitenkin autiomaan ylityksen jälkeen ja käännyimme lähimmälle keitaalle joka oli jälleen intiaanivetoinen. Saimme kuitenkin kohtuu sämpylät ja helyjäkin olisi ollut jälleen tyrkyllä jos olisi kiinnostanut. Valkonaamat aikanaan huijasivat intiaaneilta maata lasihelyillä ja nyt me saadaan maksaa siitä kova hinta. Intiaanien hely- ja krääsäkojuja on näillä tienvarsilla vähän päästä.

Keitaan jälkeen kurssi kääntyi Crand Canyonille ja lopputaival kuluikin kanjonin odotusjännityksessä. Pieniä repeämiä ja kanjonin alkuja näkyi jo maastossa. Mutta varsinaiselle kanjonialueelle pääsi vasta maksettuaan 25 dollarin ”katselumaksun”. Ensimmäinen katselupaikka ohitettiin urheilullisen ajotapani takia. Mutta toisen ”scenic view:in” kohdalla ymmärsin jo hiljentää. Ensi silmäys kanjoniin oli mykistävä. Kaikkihan tietää että se on iso. Kuviakin on nähty. Mutta että se on oikeasti noin iso! Miksei kukaan ole kertonut, että se on noin iso! Se on oikeasti karmean iso! Katselimme lintujen lentoa ylhäältä päin ja ihmettelimme miten kanjonia kuvaisi kameralla. Pysähdyimme vielä muutamalle scenic view:lle ennen kuin suuntasimme hotellin etsintään. Edellisistä väännöistä oli vihdoinkin opittu ja huone oli parasta ottaa valoisan aikaan. Mutta jälleen kaikki oli täyttä. Puiston ulkopuolelta löytyi Best Western josta meille tarjottiin kaksi yötä sikahinnalla ja ne me myös otettiin. Loppupäivä kuluikin sitten scenic view:eissä sekä myöhemmin saluunatyyppisessä ravintolassa illallisella ja hotellin baarissa seuraavan päivän ohjelman suunnittelussa poolia pelaten. Vaihtoehtoja huomisen kanjoninkatseluun oli paljon: lentokone, helikopteri, mönkkäri, muuli, kävely ym ym.

Matkalaiset kanojonilla.

Nyt kuva ei kerro tuhatta sanaan. Tämä on vaan nähtää.

Grand Canyon ei ole ihan perheen pienimmille sopiva kohde!

Jälleen uusi versio kahvista. Tällä kertaa Espresso eikä niin järkyttävää miltä näyttää.

Zen ja mainostoimistobikerit

Lähtö oli jälleen aikainen. Otimme motellilta vaan hintaan kuuluvat kahvit ja paahtoleivät ja lähdimme ajoon. Ensin käytiin katsomassa sitä Wigwam-hotellia johon oli viikon jono. Se on toiminut esikuvana Salama McQueenin tyttöystävän Sally Carreran hotellille Syyläri Cityssä elokuvassa Cars. Elokuva muutoinkin sivuaa Route 66 historiaa. Wigwam-hotellin pihalta jatkoimme kohti meteoriitti kraateria jonka pitäisi olla matkan varrella. Jari epäili, että se on vaan iso monttu jonka reunalla voi käydä kurkistamassa. Mutta amerikkalaiset olivat vähän fiilanneet monttua. Siellä oli valtava sisääntulokompleksi majoitustiloineen, myymälöineen, ravintoloineen ja museoineen. Itse kraaterin reunalle oli rakennettu kiikarein varustettuja tähystyslavoja joista katselu sujui hienosta. Valtava se tosiaan oli. Halkaisija oli mailin luokkaa ja syväkin kuin mikä. Myös näkymät reunalta ulospäin olivat mahtavat. Autiomaata oli silmin kantamattomiin.

Wigwam-hotelli. Autot eivät ole asiakkaiden ja tiipiit ovat betonia.

Kraateri on iso. Pohjalla olevaa pahvista artronautin hahmoa ei näe ollenkaan!

Kraaterin parkkipaikalle ilmestyi yhtäkkiä vieraita menneisyydestä - vai oliko se tulevaisuudesta?

Kraaterin jälkeen suuntasimme Flagstaff:iin jossa söimme varsinaisen aamiaisen Mary’s Coffee nimisessä bikeri baarin oloisessa paikassa. Minä otin amerikkalaismallisesti aamiaiseksi kyljyksen kananmunalla ja perunoilla. Uskoin jaksavani niillä pitkään ja pitkään pitikin jaksaa. Oli käynyt pieni navigointivirhe ja seuraava kohteemme Monument Valley ei ollutkaan ihan tien vieressä vaan ajaa sai Utahiin asti. Mikäs siinä. Maisemat olivat upeat ja leili täysi. Autiomaa vaihteli männikön ja liki täysin kuivan maaperän välillä. Saavuimme punaiseen mesaan jossa edellisenä päivänä näkemiämme maalattuja kallioita oli ihan sikana. Punaista kalliota riitti maili toisensa perään. Sinne voisi vähällä vaivalla lavastaa Mars planeetan.

Amerikkalaisilla on perustuslain suoma oikeus hinata motareilla ihan mitä haluavat.
Tässä ennätysyhdistelmässä bussi hinaa isoa pick-uppia jonka lavalla on kaksi isoa mönkkäriä.
Taaempaa autoa ei siis ohjaa kukaan vaan se tulee nahkoineen perässä.

Crand Canoyonin ja Monument Valleyn läheisyys vaikutti siihen, että tiellä oli paljon kulkijoita. Varsinkin hienoilla, juuri pakasta reväistyillä pyörillä ja uutuuden kankeissa ajopuvuissa ajavia mainostoimistobikereitä (copyjä, ad:eita, hammaslääkäreitä, lakimiehiä, myyntipäälliköitä ym ym tärkeitä tyyppejä) näkyi paljon. He ajoivat pönäköiden miesten ja naisten ”jengeissä” huoltoauto perässään josta sai aina tauoilla kuumia- tai kylmiä kasvopyyhkeitä ja pikkusuolaista naposteltavaa

Saavuimme Tupa Cityyn josta erkaantui tie Monument Valley:hin. Sinne oli matkaa vielä 20 mailia kylästä. Emme varanneet majoitusta koska olimme tulleet siihen tulokseen, että se kannattaa ottaa itse Monument Valley:ssä olevasta maisemahotellista. Maisemat muuttuivat yhä enemmän lännenelokuvamaiseksi kunnes saavuimme suoralle joka johti itse laaksoon johtavalle tielle. Valtavat luonnon kivimonumentit tervehtivät meitä näyttäen kaikessa henkeäsalpaavuudessaan tutuilta. Monument Valley:ssä on kuvattu niin paljon elokuvia, että näkymät ovat varmasti jo kaikkien kansojen kulttuuriperintöä.

Valitettavasti vaan hotelissa oli täyttä. Menimme näköalatasanteelle haukkomaan henkeämme upeissa maisemissa ja tuumimaan jatkoa. Päätimme lähteä ajamaan laakson pohjan näköalareittiä. Vaikka lenkki oli pitkä, oli se tehtävä koska tuskin tänne tullaan ihan heti uudestaan. Huolimatta siitä, että meillä oli maastoauto, tuntui 17 mailin lenkki suht rankalta ja lisäksi ihan koko ajan oli pakko pysähtyä ottamaan kuvia. Vaikka se oli turhaa. Maisemat olivat niin upeita, ettei niitä voi sanoin eikä kuvin kuvata. Ne on itse nähtävä. Viimeisenä kierroksen rasteista kävimme katsomaan auringonlaskun hämärässä ”Pohjoista Ikkunaa” josta avautui uskomattomat näkymät. Japanilaiset zen-mestarit harrastavat kivipuutarhoja joissa pyritään asettelemaan kiviä siten, että niiden muodostama harmoninen muoto, rauhoittaa katselijan mieltä. Tässä on luonto tehnyt samaa ja tosi isoilla kivillä. Jokainen niistä on niin hyvin aseteltu, ettei niitä haluaisi siirtää tuumaakaan vaikka pystyisi.

Vain John Wayne puuttuu ilta-auringon valaisemasta maisemasta.

Ja vankkurikaravaania vaanivat intiaani.



Ja leirinuotiolle kehään ajetut vankkurit.



Huomaa monumentissa luonnon muovaama pieni reikä.



Tunnelmakuvaa. Kuvan monumetti on "Siskokset". Etualalla tyypillinen navajovessa.

Tästä kun astuu eteenpäin aukeaa "Pohjoinen Ikkuna". Loput kuvat siitä pitää käydä katsomassa paikan päällä.



Innostunut kanjonin katselu johti kuitenkin siihen, että aurinko oli jo laskenut kun me päästiin sieltä ylös ja matkaa Tupa Cityyn oli siis 20 mailia. Eikä meillä ollut hotellivarausta. No nyt kävi niin, että myös kylän kaikki hotelit olivat varattuja joten me jouduttiin ajamaan vielä kymmenen mailin päähän ennen kuin löytyi tilaa intiaanivetoisessa Anazi In tienvarsi hotellissa.

Jos intiaanit on huonoja pihan hoidossa niin vielä huonompia ne on palveluammateissa. Itse huoneet kyllä olivat amerikkalaisen tavan mukaan isot ja siistit. Mutta hotellin ravintolassa ei tuntunut homma oikein sujuvan. Tuli vääriä ruokia ja unohtui tuoda ruokia (siis neljästä tilatusta!) eikä mitenkään oltu pahoillaan. Kun lisäksi vielä oluttakaan ei saanut (intiaanimaassa ei myydä alkoholia) oli tämä paikka matkan ensimmäinen pettymys. Kaiken lisäksi Internetkin oli jumissa sateen takia!! Varmaan halotkin oli niin märkiä, ettei savumerkkejä voinut lähettää. Navajoilla on huono iloton palvelu, muusta maasta poikkeava huomattavan korkea alv, huono viinapää ja oma versio saunastakin löytyy. Varmaan tästä syystä Route 66 kirjoittaja Markku Henriksson on tullut siihen lopputulokseen, että navajot ja suomalaiset ovat sukua keskenään! Hetken mietin, että kiipeänkö lennätintolppaan laittamaan oman lennättimen lankoihin kiinni. Mutta sitten totesin, että olisi kai parasta mennä nukkumaan.

Kannattaa sulautua joukkoon

Albaquerque:n jälkeen suunnistimme oikeaan villin lännen kaupunkiin Gallup:iin. Se on tunnettu elävästä cowboy- ja intiaaniperinteestä. Kaupungin ympäristössä asuu runsaasti intiaaneja. Pohjoisessa on Navajo- ja Hopivaltiot ja etelässä Apassit. Intiaanien läheisyys sai meidät tarkkaavaiseksi vaikka tietääksemme mitään vihamielisyyksiä uudisasukkaita kohtaan ei ole ollut aikoihin. Matkalla Gallup:iin näkyi keskellä preeriaa olevia ”intiaanilähiöitä” joita ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua viihtyisiksi. Intiaanit eivät tunnu harrastavan pihatöitä.

Edellisenä iltana ensimmäisenä vastaan tullut hotelli.
Se oli itse asiassa ihan ok vaikka näyttääkin Poliisi TV:stä tutulta.

Puhelinautomaatti hotellin edessä oli kuin elokuvista.
Soita nyt tällä sitten nainuanuaniin!

Gallup oli mahtava. Meidän piti mennä vain nopeasti vilkaisemaan cowboy kauppoja. Mutta ei sieltä meinannut päästä pois. Nyt löytyi ihan ensimmäiset vaatekaupat josta en halunnut lähteä. Lähellä vähän päästä pilliä vislaavat Santa Fen:n rautatien junat vielä lisäsivät fiilistä. Kaupoissa myytiin kaikkea asiallista lännen miehen tarviketta, kuten: farkkuja, ruutupaitoja, vipulukko kiväärejä, metsurin ruutuhuppareita, haulikoita, cowboy pusakoita, lassoja, buutseja, satuloita ym ym. Urheilukaupassa myytiin härkäratsastajan kypäriä ja lassoja!!! Siis oikeita eikä mitään turistikrääsää. Voiko olla miehekkäämpää harrastusta kuin härkäratsastus? Jos vaikka pyydetään taloyhtiön talkoisiin voi vedota treeneihin… ”nyt ei käy kun on härkätreenit”. Tosi siistiä! Kaupoista me ostettiin ensimmäiseksi stetsonit jotta sulauduttaisiin kantaväestöön. Minun ei ensin pitänyt hankkia sellaista, mutta siten yksi hattu valitsi minut ja se oli sitten pakko vaan ostaa.

Päästyämme stetsonkaupasta sulauduimme niin hyvin katuvilinään, että joku ohi ajava intiaani kiljaisi autosta ”cowboys” hyväntuulisesti räkättäen. Kadulla kulkijoista ja kauppojen henkilökunnasta valtaosa oli intiaaneja. He puhuivat keskenään kieltä, jonkalaista muistan viimeksi kuulleeni John Waynen elokuvissa. Muutaman intiaanitavarakaupan jälkeen päädyimme myymälään jossa kauppaa todella tehtiin. Harmaantunut pieni kreikkalaisen oloinen mies möi kaikkea 50 prosentin discountilla ja jos epäröit ostaa, nousi discountti 70 prosentiin. Minä panin jäitä hattuun koska ostoksia oli jo kirjaimellisesti säkillinen. Matkatoverit sitä vastoin vaihtoivat puolta cowboysta intiaaneihin ja kaupasta tultiin ulos jouskareiden kanssa. Ne pitää ilmeisesti laittaa Suomeen Wells Fargolla koska pituutta on liikaa matkalaukkuun.

Tässä kaupassa ei myydä Hip Hop housuja.

Pitäähän nyt miesten vaatekaupassa aseita myydä!

Vaatteet tekevät miehen!
Vai osaatko päätellä kuka joukosta on pro härkäratsastaja ja ketkä turisteja?

Lassoja myynnissä niin kuin sählymailoja Suomessa.

Ei sählymaalivahdin kypäriä vaan härkaratsastajan. Omituisen muotoiset
kassit on lassoille.

Kun viimein pääsimme ulos Gallupista, oli suunta Holbrook ja Wigwam-hotelli. Mutta matkalla oli tarkoitus käydä luonnonpuistossa katsomassa Maalattuja Kallioita ja Kivettynyttä Metsää. Osavaltio vaihtui jälleen ja saavuimme Arizonaan. Maisemat olivat huomattavan kuivan näköisiä joten leilit oli täytettävä ennen autiomaata. Onneksi jenkeillä on käteviä Budweiser perhepakkauksia (ihan oikeasti!) josta saa riittävästi juomaa suurenkin aavikon ylitykseen. Autiomaassa oli korkeita näyttäviä kalliokukkuloita joka puolella. Myös suojaisia solia, joissa karjavarkaat piilottelevat varastamiaan laumoja, oli tiheään. Olimme valppaina karjavarkaiden ja intiaanien varalta mutta saimme matkustaa rauhassa.

Petrified National Park oli hoidettu ja opastettu amerikkalaisen tehokkaasti. Puistossa ajettiin asfaltoitua tietä pitkin jossa oli erikseen hyvin tehdyt valokuvauspaikat ja opasteen eri puolille. Maalatut Kalliot oli kieltämättä hienon näköinen valtava luonnon punaiseksi värjäämä kalliomuodostelma. Kivettynyt Metsä oli siitä ainakin kymmenen mailin päässä. Siellä pötkötti tuhansittain luonnon kivettämiä puunrunkoja. Sinne oli myös tehty asfaltoitu kävelypolku jota pitkin pääsi tutkimaan niitä vähän tarkemmin. Kivien keräilystä uhattiin 375 dollarin sakolla. Myöhemmin kyllä huomattiin, ettei se ilmeisesti koske paikallisia koska heillä oli niitä pihakoristeina joka puolella.

Maalatuilta Kallioilta löytyy fossiileja.

Lännenmiehen pöllitkin ovat kiveä.

Gallupissa oli tupsaantunut paljon aikaa ja se kostautui nyt niin, että pääsimme puistosta ulos vasta auringon laskiessa. Ajoimme pimenevässä autiomaassa kohti etelää joka huolestutti meitä kovasti. Ajoimme nimittäin koko ajan lähemmäs Apassimaata. Pääsimme kuitenkin ongelmitta Holbrook:in risteykseen ja sen jälkeen suuntamme oli poispäin apasseista. Ajomatka muodostui mielenkiintoiseksi koska paikallisilla ei ole tapana hirveästi käyttää ajovaloja ennen kuin itse tarvitsevat niitä tien näkemiseen. Perille kuitenkin päästiin mutta ei Wigwam-hotelliin koska sinne oli viikon jono. Se on yksi Route 66:n kohteista ja majoitustilaa on Wigwameissa niin vähän, että se tulee helpolla täyteen. Jos ikinä aiotte majoittua sinne, kannattaa varata huone vaikka viikkoa ennen. Otimme siis ensimmäisen vastaan tulleen hotellin ja majoittumisen jälkeen menimme vetämään Amerikkalaisen iltapalan – T-luupihvin.  

Santa Fe:n tiellä

Söimme Big Texanilla vielä aamiaiset ja suuntasimme Jarin valitsemaan seuraavaan kohteeseen. Matkalla tosin piti poiketa rekkakauppaan koska Kalle suunnittelee vähän isompaa tuliaista. Seuraava kohteemme oli Palo Duro-kanjoni Texasissa. Paikka oli niin hieno kuin sen mainekin. Maisemat sitä lähestyttäessä oli tasaista ja suht kuivaa niin kuin koko Texasissa. Mutta yhtäkkiä preeria repesi valtavaksi kanjoniksi. Sillä oli mittaa 100 mailia ja kanjonin pohjalle johti autotie. Siellä oli erilaisia camping-, polkupyörä-, hevos-, muuli-, kävelypalveluja. Eväiden syöntipaikkojakin oli niin tiuhaan, ettei kukaan jaksa kantaa niin paljon syötävää mukanaan. Paikalla oli myös koululaisryhmiä tutustumassa kanjonin hyvin ympäristöstään poikkeavaan luontoon. Sen luontaiset kosteikot ovat tehneet siitä vuosituhansien ajan merkittävän paikan ympäröivien tasankojen kuivina aikoina. Se on toiminut suojapaikkana sekä intiaaneille, että lainsuojattomille. joita mm Morgan Kane jäljitti siellä.

Ison pihvin ravintola valmistautuu iltaan.

Kiiltäviä matkatuliaisia.

Yksi Morgan Kanen työmaista, Palo Duro kanjoni.

Yksi John Waynen työmaista, Texas Longhorn.

jonka kanssa pääsee lounaalle...erikoinen ajatus.

Kanjonin jälkeen olikin matkan todellinen mustkohde, Cadillac Ranch. Lyhykäisyydessään niille jotka eivät ole kohteesta kuulleet, on kyseessä paikallisen miljonäärin älynväläys. Hän on haudannut keulasta maahan savisen pellon laitaan vanhoja Cadillacejä joita ihmiset tulevat ihmettelemään ja spreyaamaan niihin omat nimikirjaimensa. Kohde on juuri niin hieno kuin se tässä kuulostaakin. Kannattaa todellakin tulla lentokoneella toiselta puolelta maapalloa tätä katsomaan, honestly.

Seuraava must olikin suht’ vieressä eli Route 66 midpoint Adrianin tuppukylässä. Eli siellä on takana 1139 mailia ja saman verran on edessä. Paikalla on miellyttävä pikku midpoint-kahvila josta sai hyviä hampurilaisia ja paikallinen eläkeläispariskunta tuli juttelemaan ja toivottamaan suomipojalle hyvää matkaa. Ihmiset ovat täällä kyllä hämmästyttävän ystävällisiä. Midpointin vieressä oli paikallisen heinähatun maakonemuseo jossa kävin kuvaamassa perinteistä tuulimyllyä jolla villissä lännessä nostetaan vettä. Minullakin on suunnitteilla vähän isompi tuliainen.

Tämä on kaikkien nähtävä - kannattaisi tehdä lentokenttä viereen!

Puolessa välissä ja edelleen yhtenä ryhmänä.

Samanlainen tuulimylly kuin Huuliharppukostajan alkukohtauksessa.

Sitten aloimme päästä asiaan eli keula kohti Santa Fe:tä. Morgan Kane toimi itse aikanaan Santa Fe:n reitillä muulikuskina joten tiellä oli meille historiallista arvoa. Texas vaihtui New Mexikoksi ja maisemat muuttuivat yhä karummiksi ja karummiksi. Tähyilimme auton ikkunoista näkyykö kierteleviä korppikotkia jotka ovat merkki pulaan joutuneista uudisasukkaista. Taivas pysyi kuitenkin linnuista puhtaana eikä savumerkkejäkään näkynyt joten jatkoimme matkaamme seuraten lennätinlinjaa.

Ensimmäinen negatiivinen asia koko matkalla tuli sitten täysin yllättäen. Moottoritievauhdissa eteen ryntäsi täysin arvaamatta koira. Kalle ehti lyödä jarrut pohjaan, mutta se ei auttanut kun vauhtia oli kuitenkin tien sallimat 75 mailia tunnissa. Ikävästi jysähtäen koira iskeytyi autoon ja se oli sen loppu. Autokin kärsi vaurioita koska koira oli suht’ iso. Motarille ei voinut hiljentää joten pysähdyimme lähimmälle huoltoasemalle tuumaustauolle. Oikean puolen sisälokasuoja oli jäänyt tielle ja keulamaskin alailmanohjain repeytynyt. Sidoimme sen rautalangalla kiinni ja jatkoimme matkaa. Tapaus kuitenkin pani vähän mietteliääksi koska vauhti tiellä oli kova ja tilanne tuli niin yllättäen. Täällä ei tunneta pieneläinaitoja sen enempää kuin hirviaitojakaan.

Santa Fe:ssäkään ei kaikki mennyt ihan nappiin. Itse kaupunki oli hyvin hienon ja mukavan oloinen. Espanjalaisvaikutteet rakennuksissa olivat iso plussa tähänastiseen arkkitehtuuriin. Yritimme etsiä yömajaa mutta se osoittautui mahdottomaksi. Ei löytynyt edes heinälatoa hevosaitauksen vierestä jolle matkalainen olisi voinut kallistaa päänsä. Kaupunki oli täynnä koska oli viini- ja chilimessut. Joka puolella käveli siistin näköistä sakkia pikkutakeissa ja jakkupuvuissa kantaen messupaperipusseissa ostoksiaan. Meno ei vaikuttanut cowboylle sopivalta joten päätimme vaihtaa paikkakuntaa. Kun Kallekin oli vielä innokas ajamaan otimme suunnan Albaquerque:hen jonka piti olla vasta seuraavan aamun kohteemme. Perille päästyämme olimme ajosta sen verran ryytyneet, että perillä otimme ensimmäinen motellin joka osui kohdalle. Se näytti ulkoapäin juuri sellaiselta paikalta jossa elokuvissa käy poliisit potkaisemassa ovia sisään. Mutta oikeasti paikka oli amerikkalaiseen tyyliin halpa, siisti ja langaton verkkokin löytyi.  

Texas on my mind

Neljäntenä päivänä oli minun vuoro ajaa. Nyt alkoivat kantrikanavatkin löytyä kun pääsin rattiin. Fiilis oli hyvä ja tarkoituksena oli vetää pitkä siivu valtaosin edelleen Interstateja pitkin. Oklahoma Cityn kehäväylistä en olisi selvinnyt ilman navigaattoria. Kyytiläisten ja itseni suunnistamana me kierrettäisiin Oklahoma Cityä varmaan vieläkin.

Motarilta poikettiin vanhalla Routelle tarkoituksena ajaa Stroudin tuppukylään syömään aamiaista Rock Cafessa joka on yksi vanhan tien kohteita. Tässä tapauksessa Rock tarkoittaa kiveä, jolla ulkoseinät on vuorattu eli kahvila ei ole rock henkinen, vaan hyvin rauhallinen ja miellyttävä paikka. Matkalla sinne kohtasimme kuitenkin merkillisen ja pysähdyttävän näyn. Sininen valtava betonista putkirungolle nysvätty valas oli aivan Route 66 vieressä pienessä lammikossa. Olimme nähneet kohteesta kuvia matkaoppaissa, mutta silti se pääsi yllättämään. Tulsan eläintarhan entinen johtaja oli nikkaroinut sen vaimolleen heidän hääpäivänsä kunniaksi! Mitähän Eeva tuumaisi jos tekisin jotain vastaavaa meidän mökin rannalla? Myöhemmin he olivat vielä tehneet valaan viereen talon pihalle oman Nooan arkkinsa! Paikan kaivovedessä on pakko olla jotain vikaa. Paikalla oli ollut muutakin turistihoukutinta, mutta se suljettiin jo yli kaksikymmentä vuotta sitten omistajapariskunnan ikäännyttyä. Nykyisillään sekä arkki, että sininen valas ovat pahasti kulahtaneet. Mutta en oikein tiedä olisinko halunnutkaan nähdä niitä loiston päivinä.

Merkillinen hääpäivälahja.

Aina vaan kummallisemmaksi menee.

Stroudin kongressiehdokas...

Kolmas pysähdys tehtiin Cherokee Trading Postille joka oli positiivinen yllätys. Turistikrääsään tottuneelle tuotteet vaikuttivat hyvin laadukkailta. Tosin hinnatkin olivat sen mukaiset. Taivaan tummetessa palasimme Interstatelle ja pian niskaan tulikin kunnon kaatosade. Kamerat valmiina tähyilimme pyörremyrskypatsaita. Mutta emme olleet onnekkaita. Lähestyessämme Texasia sää selkeni ja pian lämpötila kohosi jälleen hellelukemiin.

Texas tervehti meitä heti rajalla hemmetin isolla valokyltillä jossa välkkyi ”drink and drive, go to jail”. Amerikkalaiset osaavat todellakin kertoa asiat selkeästi. Maisemat vaihtuivat heti rajalta lähtien koko ajan tasaisemmiksi muuttuen lopulta silmänkantamattomina avautuviksi peltoaukeiksi. Pelloilla käyskenteli lehmiä tai sitten ne olivat muuten maajussi-käytössä. Viljelyssä olevia peltoja kasteltiin liikkuvilla kasteluputkivekottimilla jotka olivat pitkiä kuin Savon juna.

Päivän pääkohteena oli Amarillo ja Big Texan Ranche. Kyllä, olimme oikein suunnitelleet tulevamme toiselta puolelta maapalloa syömään tänne pihviä! Majoitus otettiin myös ravintolan hotellista joka oli erittäin järkevän hintainen ja hauskasti ranchi-meininkinen. Uima-allas, hevostalli!, pesula ym. löytyi, mutta ei langatonta verkkoa. Se oli ollut alhaalla pari viikkoa eikä kiirettä näkynyt olevan tilanteen muuttamiseen. No, cowboyt eivät tarvitse langatonta verkkoa. Talon lakanapyykkiä hoiti sama hampaaton papparainen joka on kaikissa Waynen elokuvissa putkan vahtina.

Pihvi-illallinen oli se mitä luvattiinkin. Hyväntuulisen ja mutkattoman henkilökunnan tarjoilema pihvi oli parasta pihviä mitä olen ikinä syönyt. Haastetta eli 72 oz (2 kg) pihviaterian syöntiä tunnissa ei kukaan meistä ottanut vastaan. Minä tilasin siitä lastenannoksen eli kolmasosan. Kaksi haasteen syöjää lauteille kuitenkin nousi. Heidät kuulutettiin kuin nyrkkeilyottelussa ja riemastunut yleisö piiritti heitä ottaen kuvia. Ympäri salia kiersi kolme miehinen akustinen kombo soitellen viululla, kitaralla ja pystybassolla western-lauluja. Orkesterin keski-ikä oli lähempänä kuuttakymmentä vaikka viulisti oli varmaan alle kolmenkymmenen. Joka pöydässä kitaristi-pappa heitti pikku läpät ennen soittoa. Meiltä hän kysyi mistä ollaan ja kuultuaan vastauksen hän totesi, että ”Itään Dallasista”. Fiilis oli kerta kaikkiaan mahtava. Ravintolassa oli tupa täynnä ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Enpä ole ikinä ollut yhtä rennossa ravintolamenossa mukana.

Asiallinen hotelli.

Asiallinen suihkuverho.

Pöytiinohjaus Texasin tapaan.

Täällä ei keitetä nuudelia.

MC kuuluttaa haasteen ottajan.

Pieni mies ja isot eväät.