Lähtöaamu, matkanjohtaja ( J Jaanu) soitti herätyssoiton seitsemältä niin kuin olin pyytänyt. Tosin olin ollut jo puoli tuntia ylhäällä. Tein viimeiset tarkastukset matkatavaroilleni ja lähdin tekemään sen ainoan asian joka matkasta puuttui, kastautumaan Tyyneen Valtamereen. Jari oli tehnyt sen jo edellisenä päivänä minun ollessa ostoksilla, joten jouduin tekemään sen nyt yksin.
Los Angelesilaiset ovat tottuneet kaikkeen. Kukaan ei katsonut minua mitenkään ihmetellen kun kaatosateessa kävelin uimahousut jalassa pyyhe hartioilla rannalle. Matka sinne oli arvioitua pidempi – taas. Tyyni Valtameri vaikutti nimensä veroiselta katseltaessa hiekkarannan mantereen puolella. Mutta kun sitä lähti lähestymään leveän hiekkarannan halki, alkoi matala jyrinä voimistua. Ranta kaartui siten, etten ollut nähnyt, että siellä löi kunnon vaahtopäät. Vesirajassa aaltojen jyrinä oli jo sitä luokkaa, etten ollut vastaavaa kokenut. Homma näytti arvioitua kinkkisemmältä. David Hasselhoffiakaan ei näkynyt, ellei hän ollut toinen niistä juopoista jotka nukkuivat hengenpelastajan tornissa. Kahlasin varovasti syvemmälle ja aallot kirjaimellisesti kaatuivat päälleni ja olivat pyyhkäistä jalat alta vetäytyessään takaisin mereen. Pulikoin hetken hyvin varovaisesti jalat hiekassa koska en halunnut päätyä ulapalle haiden ruuaksi. Santa Monican ranta ei ole ainakaan näin syksyisin mikään lastenranta. Kahlatessani takaisin käännyin vielä katsomaan merelle ja näin kaksi delfiiniä noin viidenkymmenen metrin päässä rannasta. En ollut uskoa silmiäni. Eikä kameraakaan ollut mukana. Hetken päästä delfiinit kääntyivät takaisin avomerelle….vai olivatko ne kuitenkin haita!
Viikkoa myöhemmin luin kotimaassa, että hait olivat hyökänneet varomattoman syysuimarin kimppuun Santa Barbarassa joka on Santa Monican lähikaupunki. Uimari kuoli.
 |
| END OF THE TRAIL Takana 5500 kilometriä. |