Lähtö oli jälleen aikainen. Otimme motellilta vaan hintaan kuuluvat kahvit ja paahtoleivät ja lähdimme ajoon. Ensin käytiin katsomassa sitä Wigwam-hotellia johon oli viikon jono. Se on toiminut esikuvana Salama McQueenin tyttöystävän Sally Carreran hotellille Syyläri Cityssä elokuvassa Cars. Elokuva muutoinkin sivuaa Route 66 historiaa. Wigwam-hotellin pihalta jatkoimme kohti meteoriitti kraateria jonka pitäisi olla matkan varrella. Jari epäili, että se on vaan iso monttu jonka reunalla voi käydä kurkistamassa. Mutta amerikkalaiset olivat vähän fiilanneet monttua. Siellä oli valtava sisääntulokompleksi majoitustiloineen, myymälöineen, ravintoloineen ja museoineen. Itse kraaterin reunalle oli rakennettu kiikarein varustettuja tähystyslavoja joista katselu sujui hienosta. Valtava se tosiaan oli. Halkaisija oli mailin luokkaa ja syväkin kuin mikä. Myös näkymät reunalta ulospäin olivat mahtavat. Autiomaata oli silmin kantamattomiin.
 |
| Wigwam-hotelli. Autot eivät ole asiakkaiden ja tiipiit ovat betonia. |
 |
| Kraateri on iso. Pohjalla olevaa pahvista artronautin hahmoa ei näe ollenkaan! |
 |
Kraaterin parkkipaikalle ilmestyi yhtäkkiä vieraita menneisyydestä - vai oliko se tulevaisuudesta?
 |
Kraaterin jälkeen suuntasimme Flagstaff:iin jossa söimme varsinaisen aamiaisen Mary’s Coffee nimisessä bikeri baarin oloisessa paikassa. Minä otin amerikkalaismallisesti aamiaiseksi kyljyksen kananmunalla ja perunoilla. Uskoin jaksavani niillä pitkään ja pitkään pitikin jaksaa. Oli käynyt pieni navigointivirhe ja seuraava kohteemme Monument Valley ei ollutkaan ihan tien vieressä vaan ajaa sai Utahiin asti. Mikäs siinä. Maisemat olivat upeat ja leili täysi. Autiomaa vaihteli männikön ja liki täysin kuivan maaperän välillä. Saavuimme punaiseen mesaan jossa edellisenä päivänä näkemiämme maalattuja kallioita oli ihan sikana. Punaista kalliota riitti maili toisensa perään. Sinne voisi vähällä vaivalla lavastaa Mars planeetan.
 |
Amerikkalaisilla on perustuslain suoma oikeus hinata motareilla ihan mitä haluavat.
Tässä ennätysyhdistelmässä bussi hinaa isoa pick-uppia jonka lavalla on kaksi isoa mönkkäriä.
Taaempaa autoa ei siis ohjaa kukaan vaan se tulee nahkoineen perässä. |
Crand Canoyonin ja Monument Valleyn läheisyys vaikutti siihen, että tiellä oli paljon kulkijoita. Varsinkin hienoilla, juuri pakasta reväistyillä pyörillä ja uutuuden kankeissa ajopuvuissa ajavia mainostoimistobikereitä (copyjä, ad:eita, hammaslääkäreitä, lakimiehiä, myyntipäälliköitä ym ym tärkeitä tyyppejä) näkyi paljon. He ajoivat pönäköiden miesten ja naisten ”jengeissä” huoltoauto perässään josta sai aina tauoilla kuumia- tai kylmiä kasvopyyhkeitä ja pikkusuolaista naposteltavaa
Saavuimme Tupa Cityyn josta erkaantui tie Monument Valley:hin. Sinne oli matkaa vielä 20 mailia kylästä. Emme varanneet majoitusta koska olimme tulleet siihen tulokseen, että se kannattaa ottaa itse Monument Valley:ssä olevasta maisemahotellista. Maisemat muuttuivat yhä enemmän lännenelokuvamaiseksi kunnes saavuimme suoralle joka johti itse laaksoon johtavalle tielle. Valtavat luonnon kivimonumentit tervehtivät meitä näyttäen kaikessa henkeäsalpaavuudessaan tutuilta. Monument Valley:ssä on kuvattu niin paljon elokuvia, että näkymät ovat varmasti jo kaikkien kansojen kulttuuriperintöä.
Valitettavasti vaan hotelissa oli täyttä. Menimme näköalatasanteelle haukkomaan henkeämme upeissa maisemissa ja tuumimaan jatkoa. Päätimme lähteä ajamaan laakson pohjan näköalareittiä. Vaikka lenkki oli pitkä, oli se tehtävä koska tuskin tänne tullaan ihan heti uudestaan. Huolimatta siitä, että meillä oli maastoauto, tuntui 17 mailin lenkki suht rankalta ja lisäksi ihan koko ajan oli pakko pysähtyä ottamaan kuvia. Vaikka se oli turhaa. Maisemat olivat niin upeita, ettei niitä voi sanoin eikä kuvin kuvata. Ne on itse nähtävä. Viimeisenä kierroksen rasteista kävimme katsomaan auringonlaskun hämärässä ”Pohjoista Ikkunaa” josta avautui uskomattomat näkymät. Japanilaiset zen-mestarit harrastavat kivipuutarhoja joissa pyritään asettelemaan kiviä siten, että niiden muodostama harmoninen muoto, rauhoittaa katselijan mieltä. Tässä on luonto tehnyt samaa ja tosi isoilla kivillä. Jokainen niistä on niin hyvin aseteltu, ettei niitä haluaisi siirtää tuumaakaan vaikka pystyisi.
 |
| Vain John Wayne puuttuu ilta-auringon valaisemasta maisemasta. |
 |
Ja vankkurikaravaania vaanivat intiaani.
|
 |
Ja leirinuotiolle kehään ajetut vankkurit.
|
 |
| Huomaa monumentissa luonnon muovaama pieni reikä. |
 |
Tunnelmakuvaa. Kuvan monumetti on "Siskokset". Etualalla tyypillinen navajovessa.
|
 |
| Tästä kun astuu eteenpäin aukeaa "Pohjoinen Ikkuna". Loput kuvat siitä pitää käydä katsomassa paikan päällä. |
Innostunut kanjonin katselu johti kuitenkin siihen, että aurinko oli jo laskenut kun me päästiin sieltä ylös ja matkaa Tupa Cityyn oli siis 20 mailia. Eikä meillä ollut hotellivarausta. No nyt kävi niin, että myös kylän kaikki hotelit olivat varattuja joten me jouduttiin ajamaan vielä kymmenen mailin päähän ennen kuin löytyi tilaa intiaanivetoisessa Anazi In tienvarsi hotellissa.
Jos intiaanit on huonoja pihan hoidossa niin vielä huonompia ne on palveluammateissa. Itse huoneet kyllä olivat amerikkalaisen tavan mukaan isot ja siistit. Mutta hotellin ravintolassa ei tuntunut homma oikein sujuvan. Tuli vääriä ruokia ja unohtui tuoda ruokia (siis neljästä tilatusta!) eikä mitenkään oltu pahoillaan. Kun lisäksi vielä oluttakaan ei saanut (intiaanimaassa ei myydä alkoholia) oli tämä paikka matkan ensimmäinen pettymys. Kaiken lisäksi Internetkin oli jumissa sateen takia!! Varmaan halotkin oli niin märkiä, ettei savumerkkejä voinut lähettää. Navajoilla on huono iloton palvelu, muusta maasta poikkeava huomattavan korkea alv, huono viinapää ja oma versio saunastakin löytyy. Varmaan tästä syystä Route 66 kirjoittaja Markku Henriksson on tullut siihen lopputulokseen, että navajot ja suomalaiset ovat sukua keskenään! Hetken mietin, että kiipeänkö lennätintolppaan laittamaan oman lennättimen lankoihin kiinni. Mutta sitten totesin, että olisi kai parasta mennä nukkumaan.
